ekaksi saatte kunnian kuulla tarinan, jossa sekoittuu mielipiteet ja heikot hermot

mulla on tietynlainen kammo vanhuksia ja etenkin pikkulapsia kohtaan. pikkulapset tuijottaa, kirkuu, parkuu, kiukuttelee ja juoksee päin jokaista vastaantulijaa. vanhukset on siinä rajamaastossa koska joskus ne on hirmu mukavia. tänäänkin menin ulos aamutupakille kahvikupin kanssa ja naapurin pappa tervehti ilosesti ja toivotti hyvät aamukahvit (lausuen aamu- sanan hieman humoristisesti, koska kello oli jo yksi, mikä vanhuksille on ilmeisesti jo iltapäivä). se sai kieltämättä mut hymyilemään (vau). joskus kohtaan niitä vanhuksia, jotka mulkkaa pahasti, kävelee liian hitaasti bussista ulos tai niitä joista huomaa heti että niiden ajatusmaailmassa nuoremmat sukupolvet on ikuisia nurisijoita, jotka ei tajua maailman todellisuutta kakkakikkareen vertaa. niitä jotka itse elää omassa lapsuus- ja nuoruusajoissaan ja kuvittelee että maailma on samanlaista kun silloin. sillo mulla hajoaa pää.
tiivistettynä mulla ei ole lapsia vastaan mitään. mä vaan en pidä niistä, koska mulla menee hermot niiden kanssa. eikä sen enempää vanhuksiakaan vastaan. koska sekin että mua ärsyttää niiden liian hidas liikkuminen johtuu mun olemattomasta kärsivällisyydestä. mutta se joidenkin vanhempien ihmisten ennakkoluulot ja tietynlainen suvaitsemattomuus ja väheksyntä nuorempiaan kohtaan ja uskonpuute siihen että maailma pärjää ilman pitkän elämän taivaltaneiden vanhusten elämänkokemusta aiheuttaa kiukunsavun tupruamista mun korvista. argh.

hups, en tarkottanu että toi kuulostaa noin rajulta. vai oonko mä vaan niin herkkä?

mut tokaks saatte kuulla että mun elämässä on nyt sitten varmaan alkanu kaamosaika. ainakin vähän tuntuu siltä kun miettii kaikkea mitä mä yritän tehdä saadakseni kiinni siitä jostain mistä en ilmeisesti ikinä kykene saamaan koukkuun. näin talvisin tuntuu että ehkä on parempi luovuttaa hetkeksi kun touhu kerran menee entistä sekavemmaksi. tiedättehän?